Sodat ovat hirveä asia. Niissä tapetaan ihmisiä. Kuitenkin ajatuksemme ja mielikuvamme sodista ovat värittyneet voimakkaasti erilaisilla kulttuurisilla tarinoilla ja kuvastoilla. Jo varhaisnuorena tarinat sodista ja taisteluista viehättivät minua kovasti. Varsinkin nuori ihminen tarvitsee suuria kertomuksia sekä samaistuu niihin helposti, minä en ollut poikkeus. Kun hieman vartuin, ryhdyin vähän paneutumaan asteen vakavampaan sotahistoriaan. Huomasin, että jokin ristiriita oli lukemieni analyyttisten kuvausten ja populaarikulttuurin tarjoaminen peruskertomusten välillä. Tämä voi olla jälkiviisautta, mutta mielestäni aloin jo silloin aavistella sitä, että varsinkin minulla on hieman erikoinen alitajuinen taipumus liittää urheuden ja kunnian kaltaiset sotilaalliset hyveet mieluiten oikean asian puolesta taisteleviin ja moraalisesti hyviin ihmisiin. Tämän kanssa ristiriitainen faktatieto aiheutti valaistumisen tunteen lisäksi lievää ahdistuksen sekaista hämmennystä.
Autenttisista kuvauksista (varsinkin minua erityisesti kiinnostavasta toisesta maailmansodasta) ja yleisanalyyseistä sai hieman eri käsityksen kuin korkeajännityksistä. Luin myös nuorena esimerkiksi kirjan "Arpikasvoinen mies". Se kertoi Norjasta saksalaismiehityksen ajalta, mieleen jäi kuva norjalaisten urhokkaasta ja viimeiseen asti kestäneestä taistelusta hyökkääjää vastaan. Totuus löi myöhemmin silmille, maahan on maailman parhaiten puolustettavia vuoristoineen ja järkevästi käytettynä maihinnousua torjumassa olisi ollut iso osa senaikaisen maailman suurinta laivastoa. Puolustajien olosuhteita olisi hyvin voinut verrata Suomen talvisotaan, mutta he toimivat löperösti. Sama toistui muillakin rintamilla, natsisiat olivat monestikin parempia ja urhoollisempia kuin sotilaita kuin liittoutuneet. Jos minun nykyisillä tiedoillani pitäisi valita sodan paras yksikkö, hyvien ehdokkaiden joukossa olisi saksaleinen totenkopf-divisioona. Saksankielinen sana "pääkallo" vihjaa hyvin porukan toimintatapoihin siviilejä kohtaan. Myöskään lännenpokkareiden yms. intiaanisodista antama informaatio paljastui värittyneeksi.
Tietysti näkemykseni moraalisesti hyvistä ihmisistä ja oikeista asoista, joiden puolesta taistella (keinoista puhumattakaan), ovat nuoruudesta asteen muuttuneet. Samantyyppistä emotionaalista yhtälöä moraalinen hyvyys=oikea päämäärä=sotilaalliset hyveet on tietysti helppo huomata muuallakin. Jätän nyt tässä yhteydessä syrjään yhtälön ensimmäisen puoliskon, mutta kannattanee joskus tarkkailla, millaisiksi "vihollisia" usein kuvataan eri kulttuureissa. Huomasin isäni tuntevan vihaista ärtymystä, kun Suomen puolesta taistellutta saksalaislentäjää haastateltiin televisiossa. Hän tokaisi tästä jopa jotain, mikä kuvasti hienoista epäilyä tämän sankaruutta kohtaan. Jos samat asiat olisi sanonut suomalaislentäjä, luulenpa isäni olleen siinä tapauksessa lähinnä innoissaan.
Usein kuulee Thermopylain legendaariseen taisteluun osaaottaneista käytettävän yleisnimitystä kreikkalainen. Jätetään huomiotta, että solassa loppuun asti taistelemaan jääneet, koko läntisen sivilisaation kehityksen kannalta merkitykselliset, sankarit olivat nimenomaan spartalaisia. Muut kreikkalaiset pakenivat. Spartahan oli hyvin fasististyyppinen sotilasvaltio, jossa pienikokoiset vauvat heitettiin jorpakkoon, koska arveltiin niistä kasvavan pienikokoisia aikuisia. Thermopylaista juolahtaa mieleen "Ateenalaisten laulu". Sitähän muistaakseni Karilutoto hyräilee "Tuntemattomassa sotilaassa". Itselleni avartava tosiasia oli, että laulu on alun perin nimenomaan lakedaimiolaisten (eli spartalaisten). Huomaa, miten kova tarve ja pyrkimys on liittää "kaunis on kuolla, joukkosi eessä!" tyyppiset ihanteet meidän ajatusmaailmamme kanssa samantyypisiä asioita kannattaviin. Spartahan oli demokraattisen- ainakin tavallaan - Ateenan pahimpia yhteiskuntajärjestelmällisiä (mikä sanahirviö) kilpailijoita. Lisäksi muutama alkuperäisen version verisen rehellinen yksityiskohta on kivasti sievistelty.
Luin aikoinaan näyttelijä Oskari Katajiston naivin kolumnin ilmaislehdestä. Katajisto oli oikeutetusti tuohtunut Irakissa tehdystä terrori-iskusta. Terroristit olivat käyttäneet kahta kehitysvammaista itsemurhapommittajina. Suuttumus tuota vastenmielistä rikosta kohtaan oli tietysti hyvä asia, mutta sitten kirjoittaja alkoi meuhaamaan kunniasta. Hän veti esiin listan historiallisia esimerkkejä kunniakkaista taisteluista ja totesi sitten, että terroristit tulisivat aina taistelemaan ilman kunniaa. Ryhdyin silloin pohtimaan, mitä Katajisto oikein tarkalleen tarkoittaa kunnia-käsitteellä. Jos se on sotilaallisia hyveitä (joista tärkeimpinä yksilöominaisuuksina pidän uhrivalmiutta, kylmiä hermoja ja kurinalaisuutta), niitä terroristeilla on aivan varmasti. Jos se tarkoittaa jotain sellaista, että tapetaan vain vihollisen sotilaita, se on äärimmäisen harvinaista eikä missään tapauksessa päde nykyisiin suurvalta-armeijoihin. Mikäli kyseessä on jonkinlainen inhimillinen empatian tunne, se on sotilaalle pikemminkin haitaksi. Liian empaattinen sotilas ei edes pysty tappamaan tarvittaessa. Kunnia hyvän asian puolesta taistelemisena taas johtaa sekin upottavalla suolle. Kaikkihan omasta mielestään taistelevat hyvän asian puolesta, ja "tarkoitus pyhittää keinot" ajattelu vesittää koko jutun. Silloinhan on sinänsä kunniakasta laittaa vaikka kehitysvammaiset räjäyttämään itsensä, kunhan päämäärä on hyvä.
Näyttelijäntyö ammattina vaatinee fyysisen puolen hallinnan lisäksi intuitiivista ymmärrystä eri luonteiden psykologiasta, mutta ei kai mitenkään yksioikoisesti historiaan perehtymistä. Kuitenkin jos kirjoittaa suurilevikkiseen lehteen, olisi varmasti hyvä vähän tutustua mainitsemiinsa historiallisiin tapahtumiin. Ainakaan useimpiin niistä ei minun muistaakseni sopineet mitkään keksimäni kunniakäsitteet, joita voisi väittää terroristeilta puuttuvan. Tietysti jos kunnia on jokin epämääräinen tunnepohjainen mielikuva, sen voi liittää mihin haluaa ja kieltää keneltä haluaa. Muistan yhden esimerkin olleen Little BigHornin taistelun. Siinä amerikkalaisia johtanut kenraali Custer kuvitteli kunnian(sic)himonsa riivaamana hyökkäävänsä suhteellisen puolustuskyvytöntä intiaanikylää vastaan. Mikäli tämä olisi pitänyt paikkansa, olisi hänestä aivan hyvin voinut tulla Yhdysvaltojen presidentti. Kenraalin aiempaa toimintaa tarkasteltaessa hän paljastuu viattomien ihmisten joukkomurhaajaksi, jota voi aivan huoletta verrata totenkopfin kavereihin tai islamistiterroristeihin. Nämä faktat eivät kuitenkaan estäneet silloista ja myöhempääkin vapaata länsimaista lehdistöä nostamaan häntä lähes myyttisen sankarin asemaan. Puhumattakaan siitä, että ne olisivat estäneet Katajistoa käyttämästä tätä esimerkkiä tai vaikkapa George W. Bushia vertaamasta itseään Custeriin eräässä vaalikampanjassaan. En silti lainkaan epäile Custerin joukkoineen taistelleen esimerkillisen urheasti.
Tehdään vielä pieni ekskursio länsimaisen sivilisaatiomme alkuajoille. Homeroksen "Ilias" on vanhimpia ja tunnetuimpia sotakuvauksia. Eepoksessa taisteleva Akhilleus on alkukantaista brutaalia vimmaa manifestoiva tappaja. Sellainen kuin suurimman osan aikaa taistelujemme pitkässä historiassa ovat sotijat olleet. Lopuksi kuitenkin eräs kohtaus saa peräti humanistisia sävyjä, kun tätä pyytämään tulleelle isälle luovutetaan hänen poikansa ruumis. Paljon myöhemmältä ajalta oleva silloisen Rooman valtakunnan kansalliseepokseksi noussut Vergiliuksen "Aeneis" sisältää hyvin toisentyyppisen soturipäähenkilön. Tässä yhteydessä kannattanee muistaa teosten erilainen tekotapa. Homeroksella kerronta pohjautunee pitkälti suullisiin tarinoihin. Vergilius taas valmisti teoksensa tilaustyönä, polittisia tarkoituksia silmälläpitäen. Vergiliuksen Aeneas on roomalaisen pietas-hyveen ruumiillistuma. Mies, jolla tärkeintä on velvollisuus tulevaa kansakuntaa kohtaan. Alussa on myös opetus siitä, ettei viattomia pidä surmata. Tarinan edetessä Aeneaan annetaan kuitenkin riehua yhä enemmän kuin pahin murhamies ja keskeneräinen loppu sisältää muistaakseni esimerkiksi antautuneen päälikön dekapitoinnin. Ehkä Vergilius tajusi, että se nyt ei mennyt ihan niin kuin piti (sen lisäksi, ettei suurvaltaa rakennettu kiltteilemällä), kun hän pyysi tuhoamaan teoksen ennen kuolemaansa. Jotenkin tuntuu siltä, että Akhilleus on tavallaan jopa inhimillisempi henkilö kuin roomalainen vastineensa. Jälkimmäinen mielestäni muistuttaa hieman nykyaikaista sotilasta mottonaan "minä teen vain velvollisuuteni", kunnes pietaksen kuoren alla uinuva piru pääsee irti.
Ihmisen mielikuvitus on valtavan hieno asia. Se rikastuttaa elämää ja oikein käytettynä avartaa kokemustamme maailmasta. Mehän pitkälti arkielämässäkin itse päässämme teemme sen todellisuuden missä elämme. Kuitenkin se voi myös vaarallisesti vääristää todellisuudentajuamme. Liitämme asioihin hyvin paljon niihin itseensä kuulumattomia alitajuisia tunnemerkityksiä. Tämä tuli hyvin selväksi, kun sukupuolentutkimuksen kurssilla luennoitsija pyysi meitä antamaan sukupuolet haarukalle ja veitselle. Me kaikki minä mukaanluettuna teimme niin. Kunnes paljastettiin, että eihän haarukalla ja veitsellä oikeasti ole sukupuolta. Yksi opiskelija oli poikkeus, hän tietoisen päätöksen kautta kieltäytyi tekemästä tällaista mielikuvituksellista sukupuolen ymppäämistä ruokailuvälineisiin. Minun henkilökahtainen sankarini.
Faktojen vääristely ja silmien sulkeminen ikäviltä tosiasioilta ei ole totalitaaristen yhteiskuntien yksinoikeus. Eikä sen tarvitse olla mitään suunnitelmallisesti ylhäältäpäin johdettua. Palataan sotahistoriaan, koska se on niin valtavan hieno asia. Katsoin erään brittiläisen dokumentin Toisen Maailmansodan itärintamasta. Dokumettia mainostettiin palkittuna dokumenttisarjana ja se löytyy myös kirjastosta. Paitsi, että se oli erittäin erittäin ajan polittisen ajatteluun väännetty (Neuvostoliitto esitettiin jonkinlaisena työväen paratiisina ja Stalin hyvänä tyyppinä), kaikki asiantuntijoiden yksimielisesti hyväksymät faktat olivat päälaellaan. Jos jotakuta kiinnostaa, niin valaisen asiaa. Neuvostoliiton joukkojensijoittelu oli todellisuudessa Barbarossa-suunnitelman alkaessa kuin saksalaisten kenraalien märistä unista. Joukot oli työnnetty typerästi rajan pintaan, jolloin niiden linja oli helppo puhkaista ja ne olivat kätevästi saarrettavissa. Dokumetin mukaan venäläiset olivat kuitenkin sijoittaneet joukkonsa nerokkaasti syvyydessä toistuviin peräkkäisiin puolustuslinjoihin. Mitä merkitystä tällä on? Sitä, että sodista voi näköjään ihan luotettavan oloisissa dokumenteissa sanoa mitä tahansa. Ei kai voi kuvitella, että kaupoissa myytäisiin ja kirjastossa olisi lainattavissa neljäkymmentäluvulta peräisi oleva polittisesti värittynyt biologian dokumentti, jossa sanottaisiin ihan mitä tolkuttomuuksia tahansa? Kannattaa siis olla tarkkaavainen kun tieodtusvälineissä ja populaari- ja korkeakultturissakin käsitellään sotaa ja historiallisia tilanteita. Ja ehkä meidän itsekunkin kannattaisi pohdiskella asioita tovi sydämessämme, ennen kuin ryhdymme koohkaamaan sodista, verenvuodatuksesta sekä niihin liittyvästä sankaruudesta ja kunniasta?