Pyramidit ovat antiikin maailman seitsemästä ihmeestä ainoa nykypolville säilynyt monumentti. Ne olivat muinaisia jo antiikin kulttuurien aikana ja niitä pidetään mielestäni hyvästä syystä ihmiskunnan suurimpana aikaansaannoksena. Me voimme kehittää tähtien tuhoamiseen soveltuvia aseita, virtuaalitodellisuuksia, keinotekoisia elämänmuotoja, matkustaa ajassa tai pidentää elinikää loputtomiin. Mikään ei siti tule koskaan voittamaan sitä seikkaa, että käytännössä kivikaudessa eläneet ihmiset kasasivat järjettömän määrän järjettömän kokoisia kiviä toistensa päälle keskelle aavikkoa. SIksi ei liene meille täysin yhdentekevää, minkälaisilla toimintaperiaatteilla pyramidit pystytettiin? Itsehän olin tottunut ajattelemaan niitä jonkinlaisena orjatyövoiman käytön voimannäytteenä.

Katsomani arkeologiaan keskittynyt dokumentti hieman horjutti tätä käsitystä. Siinä esiintyneet asiantuntijat olivat uusimpiin tutkimustuloksiin nojaten vahvasti sitä mieltä, että nuo kolossit nousivat kansakunnan yhteisenä ja vapaaehtoisena projektina. Kokonaiset perheet lähtivät valtakunnan toiseltakin laidalta esimerkiksi vuoden ajaksi rakennustöihin. "Työkomennus" toimi myös sosiaalisena kanssakäymisenä, missä kaukana toisistaan asuvat sukulaiset ja muutenkin eri puolilta tulleet ihmiset seurustelivat keskenään. Myöskin taiteellisemmat hommat, niin kuin sfinksit ja pienemmät hautamuistomerkit, toteutettiin -  ainakin ohjelman mukaan - vapaiden käsityöläisten toimesta.

Arvelen egyptiläisten tunteneen yhteistä ylpeyttä nähdessään pyramidien piirtyvän autiomaan ankaraa aurinkoa vasten. Tietysti mielikuvani voivat olla täysin vääriä. Ehkä pyramidit revittiin väkipakolla köyhien selkänahasta pelkästään faaraoiden kunniaksi. Olipa asia miten tahansa, dokumentti johdatteli minut pohtimaan nyky-yhteiskunnan ilmapiiriä. Lähdetään liikkeelle helposti tunteita kuumentavasta työttömyydestä. Muinaisille egyptiläisille olisi tuskin pystynyt vääntämään edes rautalangasta, että mitä kyseinen käsite tarkoittaa. Niinhän se onkin, tarpeellista ja merkityksellistä tekemistä riittäisi kyllä jokaikiselle. Siten työttömyys on kyllä systeemin luoma vinoutuma. Ja systeemin luomille vinoutumille voidaan tehdä jotain. Välillä tuntuu, että nykyajan poliitikoille ja muille vaikuttajille suurtyöttömyys on jotenkin hyväksytty tosiasia. Vielä lähimenneisyyden Suomessakin satatuhatta työtöntä johti hätätilahallitukseen.

Asiaan vaikuttaisi olevan kaksi täysin päinvastaista lähestymistapaa. Toiset näkevät työttömyyden syrjäytymisenä, johon paha yhteiskunta lykkää avuttomat uhrinsa. Kolmen opintoviikon intellektuellit taas katsovat asian johtuvan siitä, että loisia ei huvita raataa, koska sossurahoillakin pärjäilee. Tai sitten siitä, että sitä nyt vain on olemassa heikompaa ainesta (toisin kuin Egyptissä), joka yksinkertaisesti ei vain pärjää  kovassa maailmassa. Tällaisten ihmisten lisääntymispyrkimyksetkin pitäisi suupakkien mukaan pyrkiä lannistamaan. En nyt rupea puolustelemaan tai vastustamaan kumpaakaan kantaa. Periaatteessa minä näkisin työttömyyden yksilön kannalta onnellisena olotilana (en nyt tarkoita apaattista toimettomuutta vaan työttömyyttä tulonlähteellisenä asiana) ja yhteiskunnalle valtavana luovana potentiaalina. Kuitenkaan aina "pienet ihmiset" eivät ole mitenkään iloistuneita, jos heille sanoo, että asioille voisi tehdä jotain jopa ihan itse.

Sosiaalitukien ja työttömyyskorvausten leikkausta en kannata, mielestäni ne ovat päinvastoin liiankin pieniä. Kuitenkaan tuolllaiset systeemit eivät aina kannusta aktiivisuuteen Ystäväni kertoi, että hänen ei oikein kannata tehdä tarjottuja lyhytaikaisia hommia (jotka voisivat edesauttaa työelämään integroitumista). Itse totesin tulevaisuutta pohtiessani, että minun ei ole mitenkään mahdollista tai järkevää opiskella päätoimisesti. Maksettu korvaus ei yksinkertaisesti kattaisi edes asumiskustannuksia ja velkaa minulla on ihan riittävästi jo ennestään. Kyseessä on toki kaksi eri asiaa, opintotuki on liian pieni, työttömyyskorvausjärjestelmä taas sellainen, ettei lyhyiden työsuhteiden tekeminen välttämättä vaikuta tulotasoon erityisen positiivisesti.

Taloushallinnollisten rakenteiden sijasta usein tärkeämpääkin on yleinen mentaalinen ilmapiiri. Siinä meillä olisi syytä ottaa oppia egyptiläisiltä. Sukupolvemme soihdunkantajana toimiva prekariaatti toi hyvin valitettavasti yleiseen tietoisuuteen levinneen käsitteen "paskaduuni". Jos minä tai joku muu haluaa perustyön sijasta keksittyä ajattelemiseen tai kirjoittamiseen tms. niin sehän on hyväkin asia. Hillitöntä ylimielisyyttä osoittaa silti moisen etuliitteen käyttö toisten otsa hiessä tekemästä tarpeellisesta(kin) työstä. Asennoituminen ei tippaakaan edesauta mitään positiivista kehitystä. Minä kyllä uskon "paskatyön" olemassaoloon, mutta se on enemmän subjektiivinen kuin objektiivinen asia. Jos kokee työnsä turhaksi, ketään hyödyttämättömäksi ja sellaiseksi, että tulee mieleen "miksi minä oikein teen tätä", siitä voinee käyttää tuota määritelmää. Todellista paskatyötä on sellainen, mikä sotii täysin omaa etiikkaa vastaan, jos vaikka kasvissyöjä pakoitetaan mäkkäriin paistamaan hampurilaisia.

Globaalin kapitalismin riemumarssin seurauksena on eritoten ollut ilmapiirin muutos. Otan esimerkiksi Lappeenrannan suuren paperi- ja sellutehtaan. Työoloissa ja -ehdoissa tuskin on tapahtunut radikaalia muutosta, ne ovat voineet jopa parantua. Eräs kyseisessä paikassa pitkään ollut äijä kertoi kuitenkin miten meininki on vaihtunut. Aikasemmin se oli sellaista, että tehdään #*#### paperia, jotta ihmiset saavat lukea lehtiä. Nyt työntekijät tuntevat itsensä markkinavoimien pelinappuloiksi, jotka tuottavat kroonisesti liian vähän heihin sijoitettuun rahasummaan verrattuna. Talvisodan henkeä tarvittaisiin, mutta siihen vaadittaisiin muutakin kuin kauniita sanoja. Ylhäältäpäin vetoamisen sijasta asian pitäisi lähteä ruohonjuuritasolta.

Palataan työttömyyteen, jota siis väitin järjestelmän luomaksi ongelmaksi. Ihmiskuntaa palvelemaan tarkoitettu tekninen kehityskään ei suoraan lisää onnellisuutta ja vapautta. Vaikkapa elektroniset tietojärjestelmät vähentävät vaivannäköä ja säästävät aikaa. Lääkärintyössä sen kuvittelisi johtavan lääkäreiden suurempaan mahdollisuuteen käyttää aikaa potilaisiin. Usein se menee päinvastoin.Tämä esimerkki koskee julkista sektoria, joten vielä pieni esimerkki yksitykseltä puolelta. Veljeni työskentelee elektronisten laskutusjärjestelmien parissa. Valtavan hieno asia, joka säästää tarpeettomaan paperinpyöritykseen käytettyjä työtunteja. Nykysysteemissä sen seuraus on kuitenkin sen suuntainen, että jotkut ihmiset jäävät työttömiksi ja säästyneet palkat menevät rikkaille osakkeenomistajille. Tarkoitukseni ei ole vähätellä, varmaankin yritysten kilpailukyvyn kasvulla on meille hyödyllisiä seurauksia, niiden kannattaa jäädä Suomeen ja maksaa tänne veroja. Asioita voi aina katsoa niin monelta kantilta. Aina ei toisaalta ole minulla ihan selvää kuvaa, mitä esimerkiksi "yhteinen etu" tarkoittaa, kun julistetaan Suomen kilpailukyvyn kasvun olevan yhteinen etumme.

Talvisodan hengen luominen nykyoloissa vaatisi koko kansan bisnesvalmennuksen tyyppisiä ratkaisuja. Rahat sellaiseen voitaisiin nipsaista vaikka YLEltä. Tunnen parikin henkilöä Etelä-Karjalan Yleisradiosta. Hyviä tyyppejä, jotka varmasti tekevät hyvää työtä puhumalla ihmisille järkeviä. Kuitenkin kannattaisin voimavarojen suuntaamista säälimättömään me-henkiseen propagandaan. Ensimmäiseksi voisimme puhaltaa yhteen hiileen hittoon koko presidentti-instituution ja muun poliittis-byrokraattisen painolastin. Vapautuneet varat voisimme käyttää Suomen kilpailukyvyn parantamiseen tai bilettämiseen. Tai suuremman, mutta pienempää tuloa saavan, oleskelijajoukon elättämiseen. Sitten voitaisiin miettiä, että mitä mitäköhän suurta saisimme aikaan. Sen ei tarvitsisi olla valtavien muistomerkkien rakentamista, vaan voisimme yhdessä päättää pitää huolta tärkeimmistä ja hienoimmista asioista. Niin kuin vanhuksista ja taiteesta. Tulin sanoneeksi pyramideja ihmiskunnan ikuisesti suurimmaksi saavutukseksi. Nyt jo historiaan painumassa oleva suomalainen hyvinvointiyhteiskunta oli jopa suurempi saavutus. Vaikka siitä ei jäisi merkkiäkään tuleville sukupolville.

Ps. Paskaduuni, Smash Asem ja sen sellaisten asioiden ollessa pinnalla seurasin niitä suuremmalla aktiivisuudella ja mielenkiinnolla kuin nykyisessä lähimenneisyydessäni. Silloin oli tällaisista asioista keskusteluilta telkkarissa. Rakkaalle Yleisradiolle pienenä vihjeenä: jos haluatte saada aikaan keskustelua, pyytäkää mitäänsanomattomien ja puhekyvyttömien (muissa yhteyksissä kyllä fiksujen) hyymäilijöiden sijasta paremman puutteessa vaikka minut esiintymään Sarasvuon valmentamaa diili-voittajaa "vastaan".

Pps. Sorruin joku aika sitten katsomaan televisiota. Siellä ihmiset keskustelivat jostain "kakkajutusta" syntyneestä keskustelusta. Mikään ei voisi olla mielenkiintoisempaa.

Ppps. Blogeilen vähän aikaa vähän vähemmän. Senkin vähän käytän vähän enemmän toiseen blogiini. Mieleni teki hieman räyhätä ja tein myös pienen empiirisen kokeen nopearytmisestä, "juttu ja aihe päivässä" kirjoittamisesta. Tovinhan sitä jaksaa, mutta aika nopeasti alkaa takki olla tyhjä. Palailen kyllä aikanaan asiaan.

Koulu- ja työpaikkakiusaaminen jättää persoonallisuuteen pysyvät arvet. Itsekin jouduin nuorena tällaisen maalitauluksi. Tarkoitukseni ei ole dramatisoida asiaa, en suinkaan ollut ainoa kiusattu, ja häpeäkseni tartuin myös itse hanakasti tilaisuuteen kiusata muita. Päänsisäiset asiat ovat monimutkaisia juttuja, useinkaan ei voi varmasti sanoa oliko muna vai kana ensiksi. Mikä johtuu ikävistä kokemuksista ja mikä aivokemiasta? Aivokemialliset häiriötilat aiheuttavat ikäviä kokemuksia, jotka puolestaan aiheuttavat aivokemiallisia häiriötiloja. Itse uumoilen silti vahvasti, että nuoruuden kokemuksilla on ollut isohkokin osuus myöhempien elämänhallinnallisten ja psyykkisten ongelmieni kehittymiselle. Ja koska ajan hengen mukaisesti on talous mainittava joka yhteydessä, ovat nämä aiheuttaneet yhteiskunnalle suuria kustannuksia hoitokulujen ja työkyvyttömyyden muodoissa. Itse puolestani olen välillä tuntenut hienoista katkeruutta suomalaiselle yhteiskunnalle siitä, että se lähetti minut herkässä kehitysvaiheessa apinamaisen nuorisolauman henkisesti nuijittavaksi. Korvauksena yhteiskunta olisi velvollinen kustantamaan oleskeluni hautaan saakka. Jos joku yrittää tulla inisemään minulle eläkkeestäni, vastaan, että se on korkeintaan kohtuullista kipukorvausta.

No mutta mistä kiusaaminen johtuu ja mitä sen ehkäisemiseksi voitaisiin sitten tehdä? Sosiaalisena ilmiönä säännöllisesti yhdessä aikaa viettävä nuoriso- tai lapsijoukko alkaa helposti muodostaa klikkejä ja valtapelejä. Tutkimuksia asiasta on tehty. Nuorten keskuudessa status ja respekti ovat tärkeitä. Oman sosiaalisen statuksen ja identiteetin muodostamiseen on voiman lisäksi monenkinlaisia eri strategioita. Silloin kun strategiana on toisten psyykeen polkeminen, se ei ole kiva juttu. Meillä on varmasti sisäinen mahdollisuus ikäviin toimintamahdollisuuksiin, mutta itse näen tuon tyyppisten kehitysten johtuvan ihmisen apinamaisen luonteen sijasta tilanteiden sisäisestä rakenteellisesta logiikasta. Tulee mieleen Saksassa aikoinaan tehty tieteellinen koe. Ihan tavallisista aikuisista ihmisistä osan piti esittää vankeja ja toisten vartijoita. Kaikki siis tiesivät, että kyseessä on koe ja etteivät muut ole oikeita vankeja tai vartijoita. Testi jouduttiin lopettamaan kesken kaiken, koska ihmisten käytös alkoi muuttua niiin sadistiseksi. Silti olisi melko hurjaa puhua jokaisen tavallisen ihmisen sisässä uinuvasta luonnevikaisesta kiduttajasta.

Vanki ja vartija jaottelut tuskin ovat ihmislajin sosiaaliselle olemiselle luonnollisia asioita. Yksi edellytys pitkäkestoisten kiusaamistilanteiden rakentumiselle on tietenkin tuo pitkäkestoisuus. Nuoren on pakko mennä johonkin, vaikka ei haluaisi. 

Samoin kuin parisuhdeväkivalta, kiusaaminen harvemmin alkaa yhtäkkiä kuin salamaniskusta. Alistussuhteet muodostuvat hitaasti, jolloin uhri jää niihin ikään kuin psykologiseen loukkuun. Myös suuri hiljainen enemmistö, joka saattaa asioista hyvinkin tuntea vastenmielisyyttä, vedetään askel kerrallaan mukaan leikkiin. Jos saisi turpaansa ensitreffeillä, tuskin pilaisi koko elämäänsä narsistin luonteenvikojen purkautumiskanavana. Yleensä uhrin itsetuntoa aletaan murentamaan hitaasti pala palalta. En halua vähätellä asioiden yksilopsykologisia syitä. Pääkiusaajallani oli varmasti pääkopassaan pahasti vikaa. Omasta puolestani syyllistyin muiden kiusaamiseen siitä säälittävän pelkurimaisesta motiivista, että silloin sai itse olla hetken rauhassa. Sai varmasti myös tuntea vuorostaan hienoista ylemmyyttä jotakuta toista kohtaan.

Narsistisiin ja psykopaattisiin luonteisiin on erittäin vaikea vaikuttaa, eritoten kun ne ovat päässeet kehittymään pitkälle. Siksi olisi järkevämpää pyrkiä johonkin muuhun. Kaikenlaisia ratkaisumalleja tulee mieleen, pitkäkestoisten ja epäluonnollisten valtahierarkioiden ehkäisemiseksi voitaisiin ajatella lasten ja nuorten ajoittaista kierrätystä luokilta ja jopa kouluista toiseen. En tiedä ajatuksen käytännöllisyyttä, mutta valitettavan harvoinhan kuulee näissä asiayhteyksissä pohdittavan tuon suuntaisia vaihtoehtoja. Meidän jumallallisiin institutionaalisiin käytäntöihimme ei kuitenkaan ikipäivänä saa tehdä mitään perustavanlaatuisia muutoksia. Näin sitä on ennenkin menty. Yksilöpsykologia on toinen juttu. Jotainhan minussakin oli pielessä. En ihan ymmärrä, miksi asiasta oli niin vaikea puhua isommille kavereille ja aikuisille. Liittynee kiusauksen kokemiseen häpeällisenä. Kommunikatiiviset taidot olisivat ihmiselle ensiarvoisen tärkeitä. En kannata nuorten asettamista tiukkaan aikuisten valvontaan. Sen sijasta olisi vaikka äidinkielenopettajana toimineelle luokanvalvojallemme voinut abessiinioiden ja iffaniittien sekä muiden kieliopillisten hienouksien lisäksi voinut opettaa havintokykyä. Ehkä hän olisi saattanut tajuta jotain siitä, mitä ympäröivässä sosiaalisessa todellisuudessa tapahtuu. "Kiva ja kiusaamaton koulu" -projektit ovat hyva asia. Todellisuutta ei saa kuitenkaan sulkea mukavien "ei-meillä" mielikuvien taakse. Eräs sukulaispoikani sanoi omasta koulustaan, jossa ei kuulemma kiusaamista esiinny, että "ei se ole mikään kiva koulu, vaan turpaanvetolaitos".

Tehdään tässä kirjoituksessa draamallinen äkkikäännös. Olen taannoin nähnyt useita yksityiskohtaisen väkivaltaisia unia, joissa pahoinpitelen pääkiusaajani brutaalin raa-asti. Erittäin poikkeuksellista, että minä itse syyllistyn unissani arkiseen ja todentuntuiseen väkivaltaan. Toivottavasti se on merkki parantumisesta eikä jostain pahemmasta. Kirjoituksen otsikko ei viittaa silti tähän, vaan erääseen, tietyssä mielessä asian aloittaneeseen henkilöön. Hän oli pääkiusaajani kavereita. Poitsu teki lyhyen, mutta kunniakkaan uran rikollisena ja kuoli sitten ajettuaan moottoripyörällä päin rautatiesillan pilaria. Pää täynnä piriä ja kyydissä kaveri varastetun kaljakorin kanssa. Hänen taustastaan en tiedä juuri muuta, kuin että hänen äitinsä ei tullut hautajaisiin. Tarkoitukseni on vain kiinnittää huomiota muutamaan yksityiskohtaan, jotka osoittavat, että ei meidän aikuisten ja kunnollisten ihmistenkään suhtautuminen asioihin aina ole kovin ylevää.

Oli ala-astelaisena judokursilla. Kyseinen tyyppi oli samalla kursilla. Hän varasti sitten pukuhuoneesta jonkun miehen lompakon ja toi sen salin laidalle olevalle penkille vaatteidensa kätköihin. Mies kuitenkin huomasi asian ja tuli peräämään lompakkoaan. Varkauden ilmitullessa kurssin vetäjä ajoi ystävämme pois paikalta hyvin ilkkuvaan ja naureskelevaan sävyyn, sanoen että turha oli tulla enää takaisin. Jälkeenpäin olen pohtinut, että ehkä aikuisen valmentajan olisi pitänyt toimia toisella tavalla tai tehdä jotain muutakin muistaakseni 13-vuotiaan nuoren syyllistyessä varkauteen. Itsekin olisin saattanut säästyä monelta harmilta. Judo eli "joustava tie" olisi saattanut opettaa väkivallan ja rikosten sijasta muunlaisia toimintamalleja ja pätemiskeinoja. Valmentajan joustavuus tilanteessa oli kyllä hyvin kyseenalaista. Ehkä olisin saanut tyypistä jopa ystävän ja välttynyt myöhemmiltä ikävyyksiltä. Olisinhan toki itsekin voinut vaikka lähteä hänen kanssaan ulos salista, mutta en toki sen ikäisenä ollut täysin vastuullinen moraalinen toimija. Erään kerran myöhemmin sain harjoituksista palatessani hyvin lievästi köniini samalta henkilöltä.

Noh, hänen elämänsä meni miten meni ja kaverista kasvoi väkivaltainen kusipää. Hänen kuolemansa herättämissä suhtautumisissa on sen sijaan suoranaista irvokkuutta. Ajoimme onnettomuuspaikan ohi, pilariin oli piirretty risti ja siinä taisi olla vielä kukkiakin, kun autokoulunopettajani lausui paheksuvaan sävyyn "typeryyden monumentti". Hyvinkin totta ja ymmärtää, ettei vastuullista liikennekäyttäytymistä työkseen opettava suhtautunut piripäissään urku auki kaahailevien kuolemaan kovin kunnioittavasti. Silti sen olisi voinut jättää sanomatta. Autokoulunopettaja muuten esitti kurssilla ratkaisuksi ongelmaan rattijuppojen kuskaamista viinan ja autojen kera autiolle saarelle. Kaunis ja syvällinen ajatus, mutta ei kovin käytännöllinen, joten joutunemme pohtimaan muita vaihtoehtoja. Asiayhteydestä tulee mieleen radiotoimittaja, jonka polkupyörä oli varastettu. Hän puolestaan esitti narkkareiden naputtelua rautaputkella. Ihan noin verovaroillamme kustannetulla lähetysajalla. Mutta tieääkseni Yleisradiolla ei ole tapana puuttua tällaiseen mielipidevaikuttamiseen. Juontajalle ei tullut mieleen vaikka huumausaineiden laillistaminen, jolloin niihin koukkuun jääneiden ei tarvitsisi syyllistyä rikoksiin ja hänen pyhä polkupyöränsä olisi turvassa. Sinänsähän jo aineiden laittomuus sysää niiden käyttäjät rajan toiselle puolelle, jolloin siirtyminen asteittain vakavampiin rikoksiin on vain määrällinen, ei laadullinen, asia. Palataan kuitenkin vielä varsinaiseen aiheeseen.

Onnettomuuden löytänyt poika meni läheiselle kioskille ja sanoi, että "soita ambulanssi, X ja Z ajoivat kolarin". Tuolloin kännyköitä ei vielä ollut kaikilla. Tähän kioskinpitäjä vastasi, että "enkä soita". Hänellä oli omat ymmärrettävät kaunansa kolaroineita kohtaan, mutta vastauksen lainvastaisuuden lisäksi sen asenteellinen tylyys on omaa luokkaansa. Tietääkseni jäbät eivät olleet yrittäneet aiheuttaa hänen kuolemaansa. Poliisien asennoitumisesta tiedossani on paljon kuulopuheita kakkukahvien tarjoamisineen, mutta pitäydyn siinä, minkä arvelen suhteellisen varmasti pitävän paikkansa. Eräs paikalla ollut ystäväni kertoi poliisien naureskelleen ambulanssia odottaessaan ja lausuneen muun muassa hymyssä suin "pitää vissiin sen verran tutkia, että tiedetään, kumpi niistä ajoi". Poliiseillakaan ei ollut varsinaisesti syytä ripotella tuhkaa ylleen tapauksen johdosta. Jonkinlainen inhimillisyys olisi kuitenkin säilytettävä tietyissä tilanteissa. Kyseisellä henkilöllä oli kuitenkin kaikesta huolimatta oma ainutlaatuinen arvonsa.

Tarinan yksi opetus on se, että huumausaineiden vaikutuksen alaisena pörräävien kriminaalien lisäksi meissä tavallisissa judovalmentajissa, autokoulunopettajissa, poliiseissa ja kioskinpitäjissä saattaa olla jotain outoa. Toinen on se, että vähäpätöisiltä tuntuvilla asenteellisilla valinnoillamme voi olla merkittäviä heijastuksia ja pitkän kantaman kerrannaisvaikutuksia. Valmentajan erilainen toiminta olis voinut vähentää tulevaa kiusaamista ja rikollisuutta. Myös kultainen vasikkamme olisi ollut tyytyväinen, koska mittava määrä yhteisiä varoja olisi säästynyt. Nuorten kanssa toimivilta vaaditaan erityistä sensitiivisyyttä. Minä tykkään leikkiä lasten kanssa, mutta en ole omasta mielestäni oikea henkilö toimimaan nuoriin liittyvissä ammateissa. Toivottavasti kuitenkin tulevana vanhempana osaan omien mahdollisuuksieni ja kykyjeni rajoissa estää lastani joutumasta vammauttaviin olosuhteisiin. Aion tehdä selväksi, että jos kouluun on inhoittavaa mennä, sinne ei tarvitse mennä. Pohditaan sitten myöhemmin yhdessä, että miksi se on inhoittavaa.

Lähdin mielelläni mukaan mielenosoitukseen ystäväni niin pyytäessä. Elämäni ensimmäisen ja todennäköisesti myös viimeisen kerran. Kokemus ei erityisesti houkutellut tuon tyyppiseen yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Kuvittelin tapahtumaa rennoksi hipsterihenkiseksi marssiksi, jossa puolustetaan yhdessä humaaneja asioita ja turistaan mukavia. Episodista tuli elämäni hämmentävimpiä ja ilmassa oli paranoidista skitsofreniaa. Mukaan mennessäni ajattelin mielenilmauksen nostavan teemoja ja epäkohtia ihmisten tietoisuuteen sekä suoraan että median välityksellä. Jälkeenpäin en ollut lainkaan varma, että mitä se nosti ja kenenkin tietoisuuteen.

Lähden ruotimaan asiaa ensimmäiseksi mielenosoituksesta itsestään ja sen osanottajista. Koko hommassa ei tutunut olevan oikein selkeää linjaa, mitä vastaan ja minkä puolesta marssitaan. Ainakin itselleni jäi epämääräinen kuva Irakin sodan vastustamisesta erilaisiin vasemmistopoliittisiin juttuihin ja ympäristönsuojelullisiin teemoihin. Tällaista olin vähän odottanutkin ja periaatteessa se on hyvä asia, mutta se ei jotenkin vain lainkaan toiminut niin kuin sen olisi pitänyt. Osanottajien heterogeenisuus oli tietysti myös noin etukäteen ajatellen hyvä juttu. Kuitenkin eri ”osastoissa” oli hyvin erilainen tunnelma, käytännön politiikkaan suuntautuneista ryhmittymistä anarkisteihin ja epämääräisemmillä sympatioilla mukana oleviin, kuten minä ja ystäväni. Välillä tuntui, ettei osanottajilla ollut oikein mitään tekemistä toistensa kanssa. Positiivista potentiaalia olisi ollut paljon, harvoin esimerkiksi tapahtuu, että anarkistit saavat mukaansa samaan porukkaan musliminaisia. Sen toteutumista tuskin kuitenkaan edesauttoi, että kaljupäinen kiihkoilija karjui lastenrattaita työntävien hunnutettujen naisten korvan juuressa megafoniin lausetta ”imperialistit, tukehtukaa vereen!”.

Toinen näkokulma on ympäröivän yhteiskunnan ja aikalaisten suhtautuminen mielenosoitukseen ja –osoittajiin. Tuli outo fiilinki, kun katseli meitä katselevia ohikulkijoita. Nämä peruspertit töllistelivät marssijoita kuin eläintarhan ihmeitä. Ei millään pahalla, mutta jos ei ole sen vertaa sukupuolielintä, että lähtisi mukaan, yrittäisi virittää keskustelua tai kävisi kimppuun, kannattaisi jatkaa matkaa ja mennä töihin tai keilaamaan. Tämähän on minun (vaikka pyrynkin siitä pois) ja muidenkin suhtautuminen yhteisiin asioihin: päivitellään hetki hölmönä ja sitten mennään kotiin puuhailemaan jotakin tähdellisempää. Viatonta pienemmissä asioissa, mutta äärimmäisen vähäisenkin teoreettisen mahdollisuuden tuhota maailman ilmasto elinkelvottomaksi omalla toiminnallamme ollessa kyseessä jo merkityksellistä. Toinen asia oli marssireittiä reunustaneiden poliisien rivistöt. Reitiltä sivuun johtaneet kadut oli tukittu ja tunnelma järjetön ja valmistautuminen kuin pahamaineisimpien ”moottoripyörä”jengien kokoontumiseen. Eräässä kohdin oli barrikadin tapainen, sen takana lauma viranomaisia ja vieressä ilmeisesti komentokeskuksena toiminut bussi. Tarkoitukseni oli mennä – myönnettäköön, että varmasti hivenen vittuilevaan sävyyn – naureskelemaan jotakin ”oletteko te nyt oikeasti tosissanne?”-tyyppistä. Lähimmän poliisin katseesta kuvastunut vihansekainen pelko sai minut kuitenkin palaamaan hämmentyneenä takaisin sanomatta sanaakaan. Minkälaiseksikohan terroristi-bandiitiksi hän minua kuvitteli tai mitä hän luuli minun mahdollisesti tekevän? Kaulassani ei muistaakseni ollut tuolloin käyttämääni Arafat-huivia, joten tuskin hän uskoi minun räjäyttävän itseäni.

Tällaista vuoropuhelu siis eri yhteiskuntaryhmien ja –tahojen välillä on. Olen usein harmitellut, että on ollut seuraamassa myöhempää, pientä ”Smash Asem”-tapahtumaa. En oikein kokenut sen enempää sitä omakseni kuin oloani enää mukavaksikaan. Sitä paitsi alkoi jo mieli tehdä dokaamaan – mikä on varsinkin suomalainen oopiumi kansalle. Tapaus oli kaiken kaikkiaan historiallinen. Armeija poliiseja piiritti pientä ryhmää päästämättä ketään sen enempää ulos kuin sisäänkään kolmeen tuntiin. Myös täysin ulkopuolisia henkilöitä pidätettiin ja henkilötietoja kirjattiin ylös. Eräs harvoja todellisia anarkistiaktivisteja kertoi, että poliisi jätti nimenomaan nämä ”tuttunsa” täysin huomiotta ja keskittyi lähinnä sivullisiin. Joku logiikka siinäkin lienee. Tapauksen käsittely mediassa on oma lukunsa. Hyvin erikoista, että yhteiskuntamme perustuksia järkyttänyt penkinheittelyepisodi, joka tapahtui poliisimuurin sulkeman mielenosoituksen ulkopuolella siihen kuulumattomien henkilöiden toimesta, esitettiin osoituksena anarkistien riehumisesta. Jos olisi tapahtunut pahin mahdollinen kuviteltaessa oleva, eli ulkomailta johdettu ja koulutettu terroriosasto, joka koostui pääosin muutamasta kymmenestä päihtyneestä punkkarista, olisi äitynyt heittelemään katukiviä, ei varmastikaan mielenosoittajiin nähden kymmenkertaisella poliisiosastolla olisi ollut mitään keinoja puuttua.

Ennen Smash Asem jupakkaa oli toinen nuorisomellakan tapainen, joka sekin sai fiksua ja syvällistä analyyttistä ajattelua osoittavaa huomiota mediassa. Ihan peräti paikalla oli eräs ystäväni. Hänellä ei ole mitään aktivistiyhteyksiä tai poliisin ja yhteiskunnan vastaisia näkökantoja. Tuon tapahtuman jälkeen hän ei ole myöskään sattunut uudestaan vastaaviin. Kuitenkin ystäväni hieman päivitteli tapahtunutta minulle asian tullessa puheeksi. Kertomuksen mukaan sisällä rakennuksessa oli ihan tavalliset suuret pippalot, sitten jotkut alkoivat polttaa ulkosalla improvisoitua ja luvatonta kokkoa. Paikalle tulleet viranomaiset käyttäytyivät nuorisoa kohtaan erittäin provosoivasti ja provosoituivat sitten itse lisää pihalle valuneesta suuresta väkijoukosta noin kahden ihmisen vihamielisestä käyttäytymisestä. Tämän seurauksena homma lopulta karkasi käsistä jonkinasteiseksi rähinäksi.

Mediassa asia esitettiin kuulemaani verrattuna oudossa valossa. Esimerkiksi (tietenkin nimettömänä pystyttelevän) poliisin lausuntoon perustuen oli tämänkaltainen lööppi: ”meidät piestiin kuin eläimet”. Asiasta TV:ssä puhunut poliisikomentaja ihmetteli kyseistä asiaa myös, todeten että jos tällaista on tapahtunut, voisivat nimettömien tiedonantojen sijasta tulla kertomaan hänellekin. Tuo poliisikomentaja oli muutenkin erittäin fiksu ja esitteli poliisin ja pelastuslaitoksen toimintaperiaatteita suurin piirteen sellaisina kuin niiden pitäisikin olla. Toki hän ehkä veti hieman syytä tapahtuneesta nuorison piikkiin alaistensa sijasta, mutta jos poliisi todella toimisi hänen esittämillään käytännöillä ja periaatteilla, en näe mitään syytä, miksei nuorison pitäisi myös suhtautua heihin hänen toivomallaan tavalla. Olikohan se samassa yhteydessä ja Supon julkisuusmiehiä, joka kuitenkin totesi siitä, että mitä tapauksesta pitäisi oppia, että ”tiedustelu petti tällä kertaa”.

Noh, ”Smash Asemissa” tiedustelu toimi, ja me voimme olla turvassa. Ajatteluani voi useinkin vääristää minulle myötäsyntyinen taipumus asettua eri konfliktitilanteissa heikomman puolelle. Siinä on vain jotain sankarillista asennoitumista, jos heittelee panssarivaunuja kivillä. Tai jos suurin piirtein sormilla ja varpailla laskettavissa oleva porukka ottaa tunnuslauseekseen ”Smash Asem!”. Ehkä median olisi kyseisessä tapauksessa pitänyt silti olla enemmänkin huolissaan kokoontumisenvapauden rajoittamisesta (”johtajallinen” anarkistimielenosoitushan on jo määritelmällinen mahdottomuus) ja pelon lietsomisesta (sen sijaan, että ryhtyi siihen itse). Tiedotusvälineiden pitäisi olla yhteiskunnan valpas ja herkkävainuinen vahtikoira. Erityisen tärkeää mielestäni tilanteissa, jotka yhtään viittaavat viranomaisten väärinkäytöksiin tai yleisen ilmapiirin kieroutumiseen. Hyvää pyrkimystä tällaisen journalismiin on, mutta valitettavan usein tuo vahtikoira kulkee juoksunarussa. Ellei peräti muistuta lammasta tai päättömästi talutuslieassa teuhtovaa pässiä.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? En usko mihinkään asioita ohjailevaan suureen salaliittoon. Mutta vaikka muita intressejä ei olisi kyseessä, ainakin vastakkainasettelujen ja mielikuvituksellisten uhkakuvien luominen tyydyttää joidenkin piirien psykologisia tarpeita. Anarkistien olisi varmasti myös kehittävämpää kanavoida energiansa muuhun toimintaan kuin vereentukehtumisen toivotuksiin tai ”luodaan edes hieman kaaosta Helsinginkin kaduille” lauseen kaltaisiin uhkauksiin. Ikävissä ja usein kammottaviin seurauksiin johtaneissa suurissa vallankumouksissa on nyt ollut sen verran voimaa takana, että tuollaisten uhkausten esittämisissä on ollut edes jonkinlaista järjellistä tolkkua. Mutta psykologisia tarpeita voi olla rintamalinjojen molemmilla puolilla. Ehkä heidän kannattaisi ottaa oppia itäblokin kommunistihallinnot kaataneista rauhanomaisista vallankumouksista. Niissä armeijan ja salaisen poliisin valta murrettiin vastaamalla väkivaltaan ja sen uhkaan kukkia jakelemalla. Vääryyttä vastaan voi nimittäin taistella myös kukkasin.

Tämän kirjoituksen ajatuksena on käsitellä lähinnä länsimaiseen sananvapauteen ja vapaaseen tiedonvälitykseen liittyviä ongelmia sekä nykymenon uhkakuvia. Aloitan kuitenkin hieman kuin johdatuksena toimivalla havaintoaineistolla, joka kelvannee myös loppukaneetiksi edelliseen kirjoitukseen. Tulin sanoneeksi, että nykyajan suurvalta-armeijoiden toimintaperiaate ei ole tappamisen rajoittaminen vain vihollisen sotilaisiin. Koska tarkoitukseni on käsitellä länsimaisen sananvapauden perusajatuksia kunnioittavia yhteiskuntia, luonnollinen valintani on Yhdysvaltojen armeija ja sen toiminta Irakissa. Monilla meistähän on sen kaltainen yleiskäsitys, että amerikkalaiset sotilaat eivät siviilejä tapa, ja jos sellaista pääseekin tapahtumaan, siitä rangaistaan ja media nostaa kohun asiasta. Näin ajattelee ainakin edellisessä kirjoituksessani mainitsema isäni, jota noin arkielämän kannalta pidän maailman viisaimpiin kuuluvana ihmisinä. Mikään varsinaisen valtamedian välittämä kuvaus sodasta ei ole juurikaan tällaisia ajatusvinoutumia pirstonut.

En kovin syvällisesti seurannut Irakin sotaa, joten kaikki tietämäni esimerkit ovat yksittäistapauksia. Kuitenkin niissä on aina jokin syy, miksi ne ovat päässet pulpahtamaan tietoisuuteeni. Tämä antaa minulle aiheen arvella, millaista meininki noin yleisemmälläkin tasolla konfliktissa oli. Taisi olla niin, että Irakin YK-lähettilään 18-vuotias amerikkalaisten oppaana toiminut serkku teloitettiin. Perusteena oli hänen kotonaan ollut lataamaton ja ammukseton kalashnikov (tuolla alueella aseistamattomuus lienee ollut pähkähullun ihmisen piirre). Pojan äidin mukaan merijalkaväen sotilaat veivät hänet kylpyhuoneeseen, sieltä kuului laukaus ja sotilaat tulivat naureskellen ulos, taisivatpa tokaista äidille vielä jotain humoristista. Poika löytyi niskalaukauksella ammuttuna kylpyammmeesta. Tapauksesta oli juttua, koska lähettiläs nosti siitä metelin, muuten minä olisin tuskin siitä kuullutkaan. Päätöntä asiassa oli sekin, että surmattu ilmeisesti kuului alueella harvoihin itsensä amerikkalaisten puolesta toimimalla vaaraan asettaviin henkilöihin. Jää miettimään, miten he kohtelivat väestöä, joka auttoi tai ainakin sympatisoi kapinallisia.

Hadithan verilöylyssä surmattiin 24 ihmistä. Seuraavana päivän paikalle osunut toimittaja kuvasi jälkiä. USA:n armeijan tapahtumakuvauksessa ihmiset kuolivat taistelutilanteessa. Lopulta asiasta nousi häly, merijalkaväki teetti tapahtuneesta oman tutkimuksen, jossa todettiin, että ei mitään. Sitten murhien jälkiä "siivoamaan" laitettu sotilas tuli julkisuuteen kertomaan näkemästään. Tuli uusi häly ja jälleen teetettin tutkimus, jossa todettiin, että ei mitään. Lopulta asia käsiteltiin siviilioikeudessa ja ellen väärin muista, siinäkään ei tuomittu ketään mistään. Videokuvauksen, kylän asukkaiden ja sotilaan kertomuksen yksityiskohdat sopivat toisiinsa ja puhuivat karua kieltään. Kuolleet oli ammuttu huoneen sisältäpäin lähietäisyydeltä(ulkoseinissä ei ollut luotien sisääntuloreikiä), ne olivat symmetrisessä järjestyksessä (mikä ei sovi kaaottiseen taistelutilanteeseen) aseita ei näkynyt (tapettujen joukossa oli esim. neljävuotias tyttö). Jos ruumita olisi lavastusmielessä siirrelty, olisivat esimerkiksi seinillä näkyvät veriroiskeet olleet toisenlaisia. Tätäkään tapahtumaa en kirjoittaisi tähän ilman surmien ilmituloon liittyviä useita yhteensattumia.

Amerikkalaisten toimintaa ja sen jälkiä sodan varsinaisessa alkuvaiheessa seurannut brittiupseeri lausui selonteossaan jotakuinkin näin: "näkemäni mukaan amerikkalaisilla ei ole minkäänlaista tulikuria, eikä siviilien surmaamisesta seuraa edes lähimmälle esimiehelle tehtyä selvitystä tapahtuneesta". "Huvittavin" esimerkki lienee tilanteesta, jossa sotilas ampuu haavoittuneen vihollisen TV-kameran käydessä. Suuren televisioyhtiön toimittaja seurasi joukkojen mukana pommitettuun rakennukseen, jossa lojui ympäriinsä ilmeisesti kapinallisten ruumiita. Yksi veren tahrima sellainen alkoi önähdellä, liikahteli ja ojenteli anovasti käsiään sotilaita kohti (oli hyvin nähtävissä, ettei niissä ollut asetta). Sotilas katseli tätä, taisi potkaistakin, ja lausuttuaan "this one is fucking playing dead" ampui hänet. Kyseessä ei siis ollut mikään paniikinomainen laukaus. Jos kaveri on tarpeeksi tyhmä tehdäkseen tuollaista kameran käydessä, mitä tapahtuukaan, kun kuvaajia ei ole paikalla? Hänkään ei saanut mitään tuomiota tai rangaistusta. Jostakin ihmisjärjelle käsittämättömästä syystä USA:n armeija päästi käsistään erään videon. Yökameralla helikopterista kuvatussa pätkässä näkyy traktori ja pari henkilöä sen vierellä. Kopterin miehistö pähkäilee hetken, että mitä hiivatin porukkaakohan nuo ovat (heillä ei selkeästi - eikä kuvasta näy - ole pienintäkään vihjettä siitä, että kyseessä olisivat kapinalliset). Sitten he kylmästi likvidoivat parivaljakon, täydentävät sen vielä palatessaan uudella sarjalla maassa makaavaan haavoittuneeseen. Mitäköhän ei julkisuuteen vuotaneet tallenteet sisältävätkään? Sotilaat avasivat tulen heidän läsnäoloaan vastaan mieltään osoittaneeseen paikalliseen väkijoukkoon surmaten lukuisia henkilöitä. "Selvityksen" mukaan väkijoukosta avattiin tuli, mutta paikalla läsnäollut länsimainen todistaja (siviilihenkilö) sanoi, ettei mitään laukauksia kuulunut ennen sotilaiden tulenavausta. Lisääkin tulisi mieleen - puhumattakaan systemaattisesta asiaan perehtymisestä - mutta ehkä tämäkin jo uuvuttaa kirjoittajan lisäksi myös lukijaa.

Pitkähkön ja ehkä hivenen inhorealistisen listan oli tarkoitus olla lähinnä asiaan johdatteleva. Pointtini ei ollut demonisoida amerikkalaisia - islamistikapinalliset olivat jopa paljon pahempia - vaan kiinnittää huomio siihen, minkälaisia mielikuvia meille asioista luodaan. USA.n armeija käyttää järjettömän määrän rahaa mediatutkimukseen, PR-työhön ja "psykologiseen sodankäyntiin". Esimerkiksi Hadithan tapahtumista merijalkaväki aloitti perusteellisen tutkimuksen - ei siitä inhimillisen logiikan mukaisesta aiheesta, että miksi tuollaista pääsee tapahtumaan - siitä, että miksi kyseinen tapaus pääsi vuotamaan julkisuuteen. Monesti tuntuu siltä, että länsimainen valtamedia melko lammasmaisesti tarttuu sille syötettyihin lähestymistapoihin. Ehkä sorruin hieman mässäilemään, mutta c'est la guerre. Sodissa on omat tiedonvälitykselliset ongelmansa, Irakissa olisi ollut itsemurha länsimaiselle toimittajalle liikkua taistelualueilla muuten, kuin liittouman osastojen suojaamana. Mikä ei ole omiaan luomaan riippumattomuutta.

Ongelma tämän tyyppisessä tiedossa ei nykyään demokratioissa ole se, etteikö suhteellisen riippumatonta faktatietoa ole saatavilla. Pikemminkin hankaluus on yleinen henkinen laiskuus, mikä on minulle hyvin ominaista, varsinkin hieman lähempiä asioita koskettavissa rauhanomaisissa aiheissa. Mainitsemani informaatio olisi kyllä ihan vapaasti ihmisten saatavilla, mutta sitä hankkivat tietoonsa vain ihmiset, jotka ovat "valveutuneita" tällaisissa asioissa. Ja heidän sanomisiaan taas kuuntelevat ne, joita kiinnostaa kuunnella, eli toiset samanlaiset ihmiset. Kehä jää sulkeutuneeksi. Ratkaisuja asiaan olisi siis kahdenlaisia: toisaalta itse tutustua ja kannustaa ihmisiä tutustumaan puolueettomaan (jos sellaista voi edes olla) mediaan tai toisaalta pyrkiä vaikuttamaan valtamedian sisältöön. Jälkimmäinen on hyvin ongelmallista monestakin syystä.

Olen sitä mieltä, ettei mitään täysin riippumatonta ja objektiivista tiedonvälitystä voi edes olla, joten kysymys on lähinnä aste-eroista. En sen tarkemmin myöskään uppoa rahan, vallan ja median monimutkaisiin suhteisiin. Selkeää on silti se, että vaikkapa Suomen Yleisradio on hyvinkin poliittisesti johdettu ja orientoitunut. Siten esimerkiksi sen palveluksessa olevat toimittajat eivät voi sanoa mitä tahansa. Toinen valtamedian tyyppi on kaupallinen media. En nyt siis puhu mistään Tosi-TV:stä tai muusta viihteestä, vaan asiainformaation välityksestä. Helsingin Sanomat on toki journalistisesti täysin eri tasoa kuin iltapäivälehdet. Samantyyppinen ongelma silti on kaikessa suurivolyymisissä kaupallisissa lehdissä. Tietysti sekin on toimituksille oma haasteensa, että joka päivä täytyy olla täysi paketti juttua. Mutta jos haluaa tulla ja/tai pysyä maan suurimpana lehtenä, ei voi kirjoittaa täysin erilaisista näkökulmista kuin määräävä (eli ostava) yleisö odottaa, on tottunut ja haluaa. Muuten ei ole kovinkaan kauaa kovinkaan iso.

Tähdennän vielä, että en tee jyrkkää jakoa kaupallisen/ei-kaupallisen, poliittisen/ei-poliittisen, riippumattoman/ohjaillun jne. median välille. Miten siis saada luotettavaa tietoa? Tieto on aina epäluotettavaa ja useimmiten sitä vääristävät omat ennakkoasenteemme. Emme haluakaan tieää asioita, jota saisivat meidät vaivatuneeksi tai rikkoisivat psykolgista viitekehystämme maailmasta. On kiva katsoa uutisia tyhmentimestä, koska siinä ei tarvitse juuri itse pohtia mitään asiaa. Ja jos se näyttääkin jotain ikävää, ei siltä kantilta, että tarvitsisi itse tehdä jotain. Ylimalkaiset ja lyhyet jutut iltapäivälehdistä ovat myös kivoja, ne harvemmin työntyvät väkivalloin sielujemme syvyyksiin. Ja näinhän sitä fiksun ihmisen tavoin seuraa asioita, ei sitä maailmasta tai omasta lähiympäristöstä tarvitse muuta tietääkään. En ajattele, että kaikkien tehtävä olisi jatkuvalla syötöllä vatvoa kaiken maailman asioita, mutta ehkä sitten rehellisempää ja terveempää olisi olla ylipäätään tietämättä mistään mitään. Ja jos asiat rupeavat kiinostamaan, ei kannattane ottaa kaikkea vastaan tulevaa painettua tai puhuttua sanaa Jumalan ilmoituksena.

Se on tietysti melko harmitonta, jos me yksityishenkilöinä haluamme käyttää liikenevän aikamme ja jaksamisemme johonkin muuhun kuin yhteiskunnalisten epäkohtien tai ulkomailla käytävien sotien pohtimiseen. Mielestäni kuitenkin yksi ehdoton edellytys demokraattisen ihanteen ja kansalaisyhteiskunnan edes jonkinlaiselle toimimiselle olisi ihmisten aktiivisuus. Alkuperäisen ateenalaisen mallin mukainen suora demokratia - jonka nykytekniikka hyvin mahdollistaisi - olisi kukonaskel tähän suuntaan. Ei toki mikään viisastenkivi. Ja varsinkin jos kollektiivinen itsepetos ja yleinen typeryys on mittavaa, sillä voi olla jopa meidän kaikkien vapautta ja turvallisuutta uhkaavia seurauksia. Länsimaiset demokratiathan ovat lähimmän sadan vuoden aikana johdonmukaisesti sulkeneet silmänsä hirmuhallitsijoilta, ihmisoikeusloukkauksilta ja diktatuureilta, silloin kun sen on sopinut heidän pirtaansa. Tämä pätee Hitleristä ja Stalinista Saddam Husseiniin ja nykyiseen Venäjään. Sitten kun intressit ovat muuttuneet tai kusi on niin sanotusti ollut jo sukassa, on retoriikka tehnyt täyskäännöksen.

Erityisesti kansanmurhien ignoroiminen on ollut erikoisalaamme. Alkavista juutalaisvainoista ja Stalinin puhdistuksista Armenian kautta Tshetseniaan ja kurdien kaasutukseen. Menneet ovat menneitä, mutta tällaista olisi kaikitenkin meidän velvollisuutemme pyrkiä estämään tulevaisuudessa. Velikulta Husseinhan murhasi kurdeja sadointuhansin 80-luvun lopulla. Siitähän yrittivät jotkut Amnestyn tavoin piipitellä, käyttäen jopa CIA.n vakoilusatelliittien ottamia kuvia hirmuteoista, mutta ei se kiinnostanut valtaapitäviä, koska Iran ja öljy. USA.n johto käski vielä alle vuosi ennen Persianlahden ensimmäistä sotaa suurlähettilästään luomaan paremmat välit Irakin johtoon. Nopeasti Saddamista tulikin hirviö ja silloin CIA.n kuvia kelpasi kyllä näytellä. YLEn toimittaja televisiossa kysyi joltakulta käsiteltäessä Irakin uudempaa sotaa että "olisiko Saddam Husseinin sitten pitänyt antaa vain olla". Ei kysynyt, että miksi tuon psykopaattisen hullun annettiin aikaisemmin olla ja häntä tuettiin poliittisesti ja jopa asein. Siinä sivussahan kurdien lisäksi kuoli muun muassa miljoona iranilaista, mutta pieniä on silakat joulukaloiksi, munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia ja mitä nyt miljoonasta rättipäästä muutenkaan. Nehän valtasivat sen lähetystönkin.

Ulkoisten hirmuvaltojen ja terrorismin lisäksi meidä vapaudellamme ja yhteiskunnallisilla ihanteillamme on muunkintyyppisiä uhkia. Yksi tällainen ovat tiedustelupalvelut. Nehän ovat nousseet suosionsa aallonharjalle terroriskujen, rikollisuuden pelon ja yleisen yhteiskunnallisen paranoian lisääntymisen myötä. Niiden toiminta ja asema sisältävät isoja riskejä. Ensinnäkin niillä on hyvin suuret valtuudet muihin defenssisysteemeihin, lähinnä poliisiin ja armeijaan, verratuna. Toisekseen niiden käytännön toimintaa tai tarkempia toimintaa ohjaavia periaatteita ei millään vapaalla, järkevällä ja demokraattisella tavalla valvota. Suomi on vähän sellainen "mitä isot edellä, sitä pienet perässä"-tyyppinen valtio. Supo ei (pidän sitä siis toiminnaltaan ainakin osittain tiedustelupalveluna, "poliisi" nimestä huolimatta) salamurhaa ihmisiä maamme rajojen sisällä tai ulkopuolella. Puhumattakaan omien presidenttien (CIA) murhaamisesta tai omien kansalaisten räjäyttelemisestä (FSB)*. Kuitenkin senkin toimintaan liittyy hassuja juttuja. Jätetään nyt "tiedustelu" eli joidenkin punkkari- ja blackmetallistipiirien vakoilu tästä sivuun. Monien fantasioissahan Supo suojelee turvallisuuttamme ja sananvapauttamme, sekä ehkäisee yhteiskunnalisten levottomuuksien - kuten kansanryhmiin kohdistuvan väkivallan - todennäköisyyttä. Ainakin sen pitäisi. Tshetseeni-islamistien sivustoa voi tuskin pitää demokratian ja sananvapauden airueena. Outoa oli silti, että Supo meni oma-aloitteisesti varoittelemaan sen ylläpitäjää, että tämä vaarantaa turvallisuutensa. Olisi luullut heidän tehtävänsä olevan nimenomaan tämän yksityishenkilön sananvapauden ja turvallisuuden suojelu. Eikä vaikenemaan painostaminen. Muhammed-pilakuvista nostettua kiihotussyytteeseen eivät he sen sijaan halunneet mitenkään puuttua. Eivät edes menneet varoittelemaan piirtäjää, että tuollainen olisi parasta lopettaa, koska se vaarantaa hänen turvallisuutensa. 

Meistä muutenkin kerätään tietoja entistä enemmän. Kaikenlaisia todistuksia, internethistorioita, potilaskertomuksia yms. tallentuu johonkin. Osin ne ovat tarpeellisia ja niistä on paljon etua, mutta kokonaan vailla periaattellista problematiikkaa nekään eivät ole. Otetaan sellainen täysin harmiton asia kuin bonuskortit. Koska itse pyrin siihen, että minulla ei ole mitään sellaista salattavaa, mitä kukaan voisi millään tavoin saada selville (silloin se ei edes ole salaamisen arvoista), hankin itsekin etukortit. Asiaan vaikutti myös universaalisti tärkein aspekti eli henkilökohtainen taloudellinen etu. Ostostottumukseni jäävät siis nyt johonkin ylös. En todellakaan kuvittele, että näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa jokin paha taho ryhtyy käyttämään niitä väärin, mutta kuitenkin. Eräs tutkija puhui näistä ja näki ainoastaan sellaisen ongelman, jos hänellä on tavallisesti käyttämänsä keltainen kortti ja sitten hän ostaa perjantaisin saunailtoihin vihreällä kortilla olutta ja makkaraa, voi hänestä vihreän kortin perusteella saada oudon kuvan. Tämä nyt on, anteeksi vain, taas kerran sellaista tieteellistä ajattelua, joka ei näe metsää puilta. Siinä nyt vain minun mielestäni on periaatteellinen ongelma. Ihmisen oikeus olisi ostaa niin pajon makkaraa ja olutta kuin sielu sietää, ja vaikka joka ainokainen päivä, ilman että se kuuluu kenellekään.

Uhkia siis on monenlaisia, eikä tarkoitukseni ole ollut maalailla piruja seinälle. Esimerkiksi internet lienee hieman tasapäistänyt tiedonvälitystä ja facebookin linkkien postausmenetelmä voi jopa ihan hitusen nostaa asioiden ja vaihtoehtoisten näkökulmien nousua ihmisten tietoisuuteen. Ongelmia toki siihenkin liittyy. Mielestäni oma moraalinen velvollisuuteni on edes hieman pohtia juttuja ja pyrkiä niiden ihon alle. Kaikki ei nykyajassa kuitenkaan ole aivan ruusuisesti, vaikka minulla perusasiat ovatkin hyvin. En tiedä, mitä ateenalaiset ajattelisivat nykymenosta, tuskin pelkästään ylpeitä olisivat. Mutta siellähän jokainen (vapaa ja mies)kansalainen otti osaa kansankokouksiin ja puhui niissä. Katsellaan me vain satuhäitä ja annetaan poliisin ja poliitikkojen hoitaa ongelmat.

Ps. Terroristeja en pelkää, he voivat korkeintaan tappaa minut. Pelkään itseäni ja yhteiskuntaa, jotka voivat lannistaa ja tappaa minut henkisesti.

*Nämä eivät ole mitään tietoja vaan omia, joidenkin tosiasioiden pohjalle perustuvia, arvailujani. Valintojani eri vaihtoehdoista todennäköisimpänä pitämistäni. 

Sodat ovat hirveä asia. Niissä tapetaan ihmisiä. Kuitenkin ajatuksemme ja mielikuvamme sodista ovat värittyneet voimakkaasti erilaisilla kulttuurisilla tarinoilla ja kuvastoilla. Jo varhaisnuorena tarinat sodista ja taisteluista viehättivät minua kovasti. Varsinkin nuori ihminen tarvitsee suuria kertomuksia sekä samaistuu niihin helposti, minä en ollut poikkeus. Kun hieman vartuin, ryhdyin vähän paneutumaan asteen vakavampaan sotahistoriaan. Huomasin, että jokin ristiriita oli lukemieni analyyttisten kuvausten ja populaarikulttuurin tarjoaminen peruskertomusten välillä. Tämä voi olla jälkiviisautta, mutta mielestäni aloin jo silloin aavistella sitä, että varsinkin minulla on hieman erikoinen alitajuinen taipumus liittää urheuden ja kunnian kaltaiset sotilaalliset hyveet mieluiten oikean asian puolesta taisteleviin ja moraalisesti hyviin ihmisiin. Tämän kanssa ristiriitainen faktatieto aiheutti valaistumisen tunteen lisäksi lievää ahdistuksen sekaista hämmennystä.

Autenttisista kuvauksista (varsinkin minua erityisesti kiinnostavasta toisesta maailmansodasta) ja yleisanalyyseistä sai hieman eri käsityksen kuin korkeajännityksistä. Luin myös nuorena esimerkiksi kirjan "Arpikasvoinen mies". Se kertoi Norjasta saksalaismiehityksen ajalta, mieleen jäi kuva norjalaisten urhokkaasta ja viimeiseen asti kestäneestä taistelusta hyökkääjää vastaan. Totuus löi myöhemmin silmille, maahan on maailman parhaiten puolustettavia vuoristoineen ja järkevästi käytettynä maihinnousua torjumassa olisi ollut iso osa senaikaisen maailman suurinta laivastoa. Puolustajien olosuhteita olisi hyvin voinut verrata Suomen talvisotaan, mutta he toimivat löperösti. Sama toistui muillakin rintamilla, natsisiat olivat monestikin parempia ja urhoollisempia kuin sotilaita kuin liittoutuneet. Jos minun nykyisillä tiedoillani pitäisi valita sodan paras yksikkö, hyvien ehdokkaiden joukossa olisi saksaleinen totenkopf-divisioona. Saksankielinen sana "pääkallo" vihjaa hyvin porukan toimintatapoihin siviilejä kohtaan. Myöskään lännenpokkareiden yms. intiaanisodista antama informaatio paljastui värittyneeksi.

Tietysti näkemykseni moraalisesti hyvistä ihmisistä ja oikeista asoista, joiden puolesta taistella (keinoista puhumattakaan), ovat nuoruudesta asteen muuttuneet. Samantyyppistä emotionaalista yhtälöä moraalinen hyvyys=oikea päämäärä=sotilaalliset hyveet on tietysti helppo huomata muuallakin. Jätän nyt tässä yhteydessä syrjään yhtälön ensimmäisen puoliskon, mutta kannattanee joskus tarkkailla, millaisiksi "vihollisia" usein kuvataan eri kulttuureissa. Huomasin isäni tuntevan vihaista ärtymystä, kun Suomen puolesta taistellutta saksalaislentäjää haastateltiin televisiossa. Hän tokaisi tästä jopa jotain, mikä kuvasti hienoista epäilyä tämän sankaruutta kohtaan. Jos samat asiat olisi sanonut suomalaislentäjä, luulenpa isäni olleen siinä tapauksessa lähinnä innoissaan.

Usein kuulee Thermopylain legendaariseen taisteluun osaaottaneista käytettävän yleisnimitystä kreikkalainen. Jätetään huomiotta, että solassa loppuun asti taistelemaan jääneet, koko läntisen sivilisaation kehityksen kannalta merkitykselliset, sankarit olivat nimenomaan spartalaisia. Muut kreikkalaiset pakenivat. Spartahan oli hyvin fasististyyppinen sotilasvaltio, jossa pienikokoiset vauvat heitettiin jorpakkoon, koska arveltiin niistä kasvavan pienikokoisia aikuisia. Thermopylaista juolahtaa mieleen "Ateenalaisten laulu". Sitähän muistaakseni Karilutoto hyräilee "Tuntemattomassa sotilaassa". Itselleni avartava tosiasia oli, että laulu on alun perin nimenomaan lakedaimiolaisten (eli spartalaisten). Huomaa, miten kova tarve ja pyrkimys on liittää "kaunis on kuolla, joukkosi eessä!" tyyppiset ihanteet meidän ajatusmaailmamme kanssa samantyypisiä asioita kannattaviin. Spartahan oli demokraattisen- ainakin tavallaan - Ateenan pahimpia yhteiskuntajärjestelmällisiä (mikä sanahirviö) kilpailijoita. Lisäksi muutama alkuperäisen version verisen rehellinen yksityiskohta on kivasti sievistelty.

Luin aikoinaan näyttelijä Oskari Katajiston naivin kolumnin ilmaislehdestä. Katajisto oli oikeutetusti tuohtunut Irakissa tehdystä terrori-iskusta. Terroristit olivat käyttäneet kahta kehitysvammaista itsemurhapommittajina. Suuttumus tuota vastenmielistä rikosta kohtaan oli tietysti hyvä asia, mutta sitten kirjoittaja alkoi meuhaamaan kunniasta. Hän veti esiin listan historiallisia esimerkkejä kunniakkaista taisteluista ja totesi sitten, että terroristit tulisivat aina taistelemaan ilman kunniaa. Ryhdyin silloin pohtimaan, mitä Katajisto oikein tarkalleen tarkoittaa kunnia-käsitteellä. Jos se on sotilaallisia hyveitä (joista tärkeimpinä yksilöominaisuuksina pidän uhrivalmiutta, kylmiä hermoja ja kurinalaisuutta), niitä terroristeilla on aivan varmasti. Jos se tarkoittaa jotain sellaista, että tapetaan vain vihollisen sotilaita, se on äärimmäisen harvinaista eikä missään tapauksessa päde nykyisiin suurvalta-armeijoihin. Mikäli kyseessä on jonkinlainen inhimillinen empatian tunne, se on sotilaalle pikemminkin haitaksi. Liian empaattinen sotilas ei edes pysty tappamaan tarvittaessa. Kunnia hyvän asian puolesta taistelemisena taas johtaa sekin upottavalla suolle. Kaikkihan omasta mielestään taistelevat hyvän asian puolesta, ja "tarkoitus pyhittää keinot" ajattelu vesittää koko jutun. Silloinhan on sinänsä kunniakasta laittaa vaikka kehitysvammaiset räjäyttämään itsensä, kunhan päämäärä on hyvä. 

Näyttelijäntyö ammattina vaatinee fyysisen puolen hallinnan lisäksi intuitiivista ymmärrystä eri luonteiden psykologiasta, mutta ei kai mitenkään yksioikoisesti historiaan perehtymistä. Kuitenkin jos kirjoittaa suurilevikkiseen lehteen, olisi varmasti hyvä vähän tutustua mainitsemiinsa historiallisiin tapahtumiin. Ainakaan useimpiin niistä ei minun muistaakseni sopineet mitkään keksimäni kunniakäsitteet, joita voisi väittää terroristeilta puuttuvan. Tietysti jos kunnia on jokin epämääräinen tunnepohjainen mielikuva, sen voi liittää mihin haluaa ja kieltää keneltä haluaa. Muistan yhden esimerkin olleen Little BigHornin taistelun. Siinä amerikkalaisia johtanut kenraali Custer kuvitteli kunnian(sic)himonsa riivaamana hyökkäävänsä suhteellisen puolustuskyvytöntä intiaanikylää vastaan. Mikäli tämä olisi pitänyt paikkansa, olisi hänestä aivan hyvin voinut tulla Yhdysvaltojen presidentti. Kenraalin aiempaa toimintaa tarkasteltaessa hän paljastuu viattomien ihmisten joukkomurhaajaksi, jota voi aivan huoletta verrata totenkopfin kavereihin tai islamistiterroristeihin. Nämä faktat eivät kuitenkaan estäneet silloista ja myöhempääkin vapaata länsimaista lehdistöä nostamaan häntä lähes myyttisen sankarin asemaan. Puhumattakaan siitä, että ne olisivat estäneet Katajistoa käyttämästä tätä esimerkkiä tai vaikkapa George W. Bushia vertaamasta itseään Custeriin eräässä vaalikampanjassaan. En silti lainkaan epäile Custerin joukkoineen taistelleen esimerkillisen urheasti.

Tehdään vielä pieni ekskursio länsimaisen sivilisaatiomme alkuajoille. Homeroksen "Ilias" on vanhimpia ja tunnetuimpia sotakuvauksia. Eepoksessa taisteleva Akhilleus on alkukantaista brutaalia vimmaa manifestoiva tappaja. Sellainen kuin suurimman osan aikaa taistelujemme pitkässä historiassa ovat sotijat olleet. Lopuksi kuitenkin eräs kohtaus saa peräti humanistisia sävyjä, kun tätä pyytämään tulleelle isälle luovutetaan hänen poikansa ruumis. Paljon myöhemmältä ajalta oleva silloisen Rooman valtakunnan kansalliseepokseksi noussut Vergiliuksen "Aeneis" sisältää hyvin toisentyyppisen soturipäähenkilön. Tässä yhteydessä kannattanee muistaa teosten erilainen tekotapa. Homeroksella kerronta pohjautunee pitkälti suullisiin tarinoihin. Vergilius taas valmisti teoksensa tilaustyönä, polittisia tarkoituksia silmälläpitäen. Vergiliuksen Aeneas on roomalaisen pietas-hyveen ruumiillistuma. Mies, jolla tärkeintä on velvollisuus tulevaa kansakuntaa kohtaan. Alussa on myös opetus siitä, ettei viattomia pidä surmata. Tarinan edetessä Aeneaan annetaan kuitenkin riehua yhä enemmän kuin pahin murhamies ja keskeneräinen loppu sisältää muistaakseni esimerkiksi antautuneen päälikön dekapitoinnin. Ehkä Vergilius tajusi, että se nyt ei mennyt ihan niin kuin piti (sen lisäksi, ettei suurvaltaa rakennettu kiltteilemällä), kun hän pyysi tuhoamaan teoksen ennen kuolemaansa. Jotenkin tuntuu siltä, että Akhilleus on tavallaan jopa inhimillisempi henkilö kuin roomalainen vastineensa. Jälkimmäinen mielestäni muistuttaa hieman nykyaikaista sotilasta mottonaan "minä teen vain velvollisuuteni", kunnes pietaksen kuoren alla uinuva piru pääsee irti.

Ihmisen mielikuvitus on valtavan hieno asia. Se rikastuttaa elämää ja oikein käytettynä avartaa kokemustamme maailmasta. Mehän pitkälti arkielämässäkin itse päässämme teemme sen todellisuuden missä elämme. Kuitenkin se voi myös vaarallisesti vääristää todellisuudentajuamme. Liitämme asioihin hyvin paljon niihin itseensä kuulumattomia alitajuisia tunnemerkityksiä. Tämä tuli hyvin selväksi, kun sukupuolentutkimuksen kurssilla luennoitsija pyysi meitä antamaan sukupuolet haarukalle ja veitselle. Me kaikki minä mukaanluettuna teimme niin. Kunnes paljastettiin, että eihän haarukalla ja veitsellä oikeasti ole sukupuolta. Yksi opiskelija oli poikkeus, hän tietoisen päätöksen kautta kieltäytyi tekemästä tällaista mielikuvituksellista sukupuolen ymppäämistä ruokailuvälineisiin. Minun henkilökahtainen sankarini.

Faktojen vääristely ja silmien sulkeminen ikäviltä tosiasioilta ei ole totalitaaristen yhteiskuntien yksinoikeus. Eikä sen tarvitse olla mitään suunnitelmallisesti ylhäältäpäin johdettua. Palataan sotahistoriaan, koska se on niin valtavan hieno asia. Katsoin erään brittiläisen dokumentin Toisen Maailmansodan itärintamasta. Dokumettia mainostettiin palkittuna dokumenttisarjana ja se löytyy myös kirjastosta. Paitsi, että se oli erittäin erittäin ajan polittisen ajatteluun väännetty (Neuvostoliitto esitettiin jonkinlaisena työväen paratiisina ja Stalin hyvänä tyyppinä), kaikki asiantuntijoiden yksimielisesti hyväksymät faktat olivat päälaellaan. Jos jotakuta kiinnostaa, niin valaisen asiaa. Neuvostoliiton joukkojensijoittelu oli todellisuudessa Barbarossa-suunnitelman alkaessa kuin saksalaisten kenraalien märistä unista. Joukot oli työnnetty typerästi rajan pintaan, jolloin niiden linja oli helppo puhkaista ja ne olivat kätevästi saarrettavissa. Dokumetin mukaan venäläiset olivat kuitenkin sijoittaneet joukkonsa nerokkaasti syvyydessä toistuviin peräkkäisiin puolustuslinjoihin. Mitä merkitystä tällä on? Sitä, että sodista voi näköjään ihan luotettavan oloisissa dokumenteissa sanoa mitä tahansa. Ei kai voi kuvitella, että kaupoissa myytäisiin ja kirjastossa olisi lainattavissa neljäkymmentäluvulta peräisi oleva polittisesti värittynyt biologian dokumentti, jossa sanottaisiin ihan mitä tolkuttomuuksia tahansa? Kannattaa siis olla tarkkaavainen kun tieodtusvälineissä ja populaari- ja korkeakultturissakin käsitellään sotaa ja historiallisia tilanteita. Ja ehkä meidän itsekunkin kannattaisi pohdiskella asioita tovi sydämessämme, ennen kuin ryhdymme koohkaamaan sodista, verenvuodatuksesta sekä niihin liittyvästä sankaruudesta ja kunniasta?